torstai 29. syyskuuta 2011

Toinen todellisuus

Välillä mietin millaista elämä olisi ollut jos meille olisi tullut lapsi heti kun lapsia ”tilattiin”, ilman että minulla olisi edes ollut kunnolla tietoa lapsettomuudesta. Heti vauvakuumeen iskettyä olisin vähän puuhannut pedissä ja muutaman yrityskuukauden jälkeen siitä olisin kiljahtanut onnesta vessakäynnin jälkeen. Sitten olisi alkanut yhteensä yhdeksän kuukauden odotus, enkä olisi koko ajan pelännyt että raskaus voi mennä kesken. Ehkä olisin joskus kuullut lapsettomista pariskunnista, mutta en olisi edes ollut ajatellut että se voisi osua omalle kohdalle. Välillä ehkä olisin miettinyt että toivottavasti lapsi on terve ja että onko se tyttö vai poika ja millaisiin harrastuksiin lapsi sitten vietäisiin. Odotusaikana olisin sisustanut lastenhuonetta ja uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, juuri oikean kokoisia. Olisin tiennyt myös milloin voin vielä lähteä lomamatkalle ja milloin lopetetaan työt. Blogini aihe olisi pyörinyt lastenhuoneen sisustuksen, vauvanvaatteiden ja mahakuvien ympärillä ja kerran olisin pahoittanut mieleni koska läheinen ystäväni ei olisi onnitellut minua riittävän iloisesti raskausuutiseni jälkeen.

Jos kuvailemani todellisuus olisi ollut minun todellisuuttani, niin ymmärtäisinkö lapsettomuuden katkeruutta ja sitä että koko maailma ei olisi ehkä mukana onnessani? Olisinko jaksanut miettiä millä tavalla satuttaisin vähiten lapsetonta ystävääni kun olisin kertonut raskaudestani? Olisinko jaksanut olla olkapäänä ja tukena tai edes ystävänä tälle ihmiselle jonka elämä ei olisi mennyt kuin sadussa jos oma elämäni olisi pyörinyt vaippapakettien ja rattaiden mallien ympärillä? Olisinko ottanut uudelleen yhteyttä lapsettomaan ystävääni jos hän ei olisi jaksanut lähteä vauvakutsuilleni?

En tiedä, en osaa sanoa mitä olisin tehnyt.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

niin, mene ja tiedä minkälainen sitä ois. Usein puhutaan että lapsen saaminen "kasvattaa" mutta kasvattaa sekin että on lapseton ihan mistä tahansa syystä. Nykyään en tosin ole ollenkaan niinkään varma mistään minkään kasvattavuudesta ja onko niin tarpeen kasvattaakkaan. Enempi sanahelinää ja luuloja jostain kasvusta mitä ei välttis todellisuudessa ole tapahtunut kovin paljon tai muutos jää usein tosi lyhytkestoiseksi. Lapsellisuuden tai lapsettomuuden siis. Yleensä kuitenkin ikäänkuin tahtomatta tulleet ikävät asiat vaan pakkaavat pysäyttämään paremmin ja syvemmin ja kai kasvattamaankin. Positiivisen äärellä ei tule välttämättä niin pysähdyttyä eikä mietittyä syvällisemmin.
E

Green Turtle kirjoitti...

Sain viestiä että kommentointi on rikki ja on ilmeisesti ollut jo jonkin aikaa.

Näyttäisi siltä että se ei jostain syystä toimi Internet Explorerilla (IE). Jos haluatte kommentoida niin kannattaa kokeilla toista selainta, tai voitte myös halutessanne lähettää kommentin sähköpostiini niin lisään sen sitten sivulle.

Jos joku tietää miten tämän voi korjata, niin olisin kiitollinen tiedosta!

Green Turtle kirjoitti...

Vinkin perusteella muutin kommentit niin että ne avautuvat uuteen ikkunaan ja näyttäisi että kommentointi toimii näin. Jos jollain ei vielä toimi, olisin iloinen jos informoit minua siitä!

Anonyymi kirjoitti...

Toimii!
E

Tiikerililja kirjoitti...

Kirjoitit asiasta, jota olen itse usein miettinyt. Jos meidän "tilaus" olisi mennyt perille aikoinaan ja olisin autuaan tietämätön tästä lapsettomuuden tuskasta, olisin hyvin erilainen ihminen kuin nyt. En olisi joutunut käymään läpi fyysisesti niitä kaikkia lääkärikäyntejä ja henkisesti tätä kurjuutta. En osaisi ajatella asiaa lapsettomien kannalta, vaan saattaisin olla myöhemmin se täti, joka kyselee sukulais"tytöiltä" että milloinkas on perheenlisäystä odotettavissa. Nyt tajuan pitää suuni kiinni. En luultavasti tietäisi että lapsuudenystäväni kärsii myös lapsettomuudesta. Olisin varmasti möläyttänyt hänelle vauvauutisen jollain typerällä tavalla. Olisin vailla niin monta erilaista kokemusta, jotka olen näiden vuosien aikana kokenut. Ja minua nämä kokemukset ovat kasvattaneet. Paljonkin.

Toiveissa kirjoitti...

Voi niinpä! Olen itsekin pohtinut samaa. Minulla olisi täällä nyt noin nelikuinen nyytti, jota kotona hoitelisin ja valittelisin varmaankin Facebookin täydeltä väsymystäni. Kaipa tässä on ainakin vähän kasvanut.

Blogissani on sinulle haaste.

Mayo kirjoitti...

Vaikea kuvitella millainen olisi, mutta itse en ehkä pahimmasta päästä. Huomioin muutenkin muiden ihmisten tunteet, se on geeneissä.

Itseäni on satutettu ihan tarkoituksellisesti ja tahallaan. Se ei ole ollut vahinko eikä ajattelemattomuutta.